Valkovuokkoja, munia ja mannaa – mutta missä muiden käytöstavat luuraavat? (Työpäivän jälkeen Laitilaan!)
03.05.2025
Huhheijaa, mikä päivä takana! Aamupäivä vierähti töissä, niinkuin niin monella muullakin. Onneksi työpäivän jälkeen oli tiedossa lisää jotain mukavaa : nimittäin retki Laitilaan. Ensin suuntasimme Laessaaren kauniille hautausmaalle viemään äidin mummon ja enojen haudalle orvokkeja. Se on aina vähän pysäyttävä hetki, mutta samalla jotenkin rauhoittava. Ne orvokit siellä tuulessa muistuttavat siitä, että elämä jatkuu, vaikka läheiset ovatkin poissa.
Sitten, Laitilassa kun oltiin, niin eihän sieltä voi lähteä ilman niitä kuuluisia kananmunia! Kyllä maistuu aamupala ihan erilaiselta, kun tietää, että ne munat tulevat suoraan Laitilan maaseudulta. Ja arvatkaapa mitä? Siellä pähkinäpensaslehdon kätköissä odotti sellainen valkovuokkomeri, että meinasin pyörtyä! Kamera lauloi, sanon minä. Niin uskomattoman kaunista, että hetkeksi unohti kaikki arkihuolet.
Mutta sitten se arki iski vasten kasvoja paluumatkalla ja vähän pitkin päivää muutenkin. Siis hyvät ihmiset, mihin on kadonnut se peruskohteliaisuus? Olen ihan ällikällä lyötynä, miten moni ihminen nykyään vain tuijottaa eteensä eikä sano sanaakaan. Ei edes sitä pientä "hei"-tervehdystä, vaikka katseet kohtaisivat. Ja kiitos? Siitä on tullut ihan luksustavaraa!
Olenko ainoa, joka huomaa tämän? Tuntuu, että ollaan jotenkin niin uppoutuneita omiin maailmoihimme ja kiireisiimme, että toinen ihminen siinä vieressä on kuin ilmaa. Ei mitään kontaktia, ei mitään huomioimista. Välillä tuntuu, että pitäisi olla joku näkymätön viitta päällä.
Muistan lapsuudesta, miten itsestään selvää oli tervehtiä naapuria, kiittää kaupan kassaa tai pitää ovi auki toiselle. Nyt saa melkein tapella, että joku edes vilkaisee. Onko tämä joku uusi muoti-ilmiö, että ollaan tahallaan töykeitä? Vai onko ihmisillä vain niin paljon omia murheita, etteivät he jaksa kiinnittää huomiota muihin?
Toki, ei pidä yleistää. Onneksi on vielä niitäkin ihmisiä, jotka hymyilevät ja sanovat "moi". Niitä, jotka muistavat kiittää ja olla avuliaita. He ovat kuin pieniä valopilkkuja tässä harmaassa massassa. He antavat toivoa, että ehkä se hyvä käytös ei olekaan kokonaan kuollut.
Mutta silti, mietin, että mitä me ollaan menettämässä, jos tämä jatkuu? Jos emme enää huomioi toisiamme, jos emme enää välitä siitä, miten me toisiaan kohtelemme? Eikö juuri se inhimillinen kontakti ja ystävällisyys ole se, mikä tekee elämästä edes vähän parempaa?
Olen ehkä vanhanaikainen, mutta minusta se peruskohteliaisuus ei ole mitään rakettitiedettä. Se on vain pientä huomaavaisuutta toista ihmistä kohtaan. Se ei maksa mitään, mutta se voi antaa paljon.
No, ehkä minun pitäisi vain keskittyä niihin kauniisiin valkovuokkoihin ja niihin Laitilan munien tuomaan iloon. Ja ehkä minun pitäisi itsekin muistaa aina se hymy ja se kiitos, vaikka muut unohtaisivatkin. Ehkä se on ainoa tapa saada hyvät tavat taas tarttumaan.
Mitä te lukijat olette mieltä? Oletteko tekin huomanneet saman ilmiön? Kommentoikaa ihmeessä! Olisi kiva kuulla, olenko ainoa täällä "hyvien tapojen peräänkuuluttaja".
Nyt taidan keittää itselleni kupin kahvia ja nauttia niistä Laitilan munista iltapalalla. Huomenna on onneksi uusi päivä ja ehkä se tuo tullessaan vähän enemmän ystävällisyyttä. Toivotaan niin!
